Susi on ekosysteemin huippupeto. Se saalistaa pääasiassa hirvieläimiä, mutta hirvieläinten ollessa vähissä se tyytyy muihin pienempikokoisiin saaliseläimiin tai vaikkapa jätteisiin. Luontaisia vihollisia ei sillä ole ihmistä lukuunottamatta. Susi liikkuu pääasiassa hämärään aikaan, mutta se voi olla myös päivällä aktiivinen. Sen elämänrytmi on mukautunut elinympäristön vaatimuksiin, saaliseläinten liikkeisiin ja sen vihollisen, ihmisen, välttelyyn.

Elinympäristövaatimukset ovat sudella väljät. Se tulee toimeen kunhan vettä ja ruokaa on saatavilla sekä riittävän rauhallinen paikka pesimiseen. Se elää puoliaavikoilta tundralle, erämaista kylien laitamille. Lajina susi on erittäin sopeutuvainen.

Suden lisääntymispotentiaali on suuri. Susipari voi pesiä vuosittain ja naaras synnyttää tavanomaisesti 4-6 pentua. Jälkeläiset voivat siirtyä kauaksi synnyinseuduiltaan. Pohjoismaissa on mitattu nuoren suden taivaltaneen jopa yli 1000 kilometriä kaikkine mutkineen. Keskimäärin nuoret sudet vaeltavat kuitenkin vain noin sadan kilometrin etäisyydelle kotireviiristään, mistä syystä susipopulaatioiden välinen geenivirta on yleensä vähäistä.

Väljien elinympäristövaatimusten vuoksi susi voi elää kaikenlaisissa elinympäristöissä aina tundralta puoliaavikoille, niin erämaissa kuin ihmisen asuttamissa ympäristöissä. Vaeltavat susinuorukaiset voivat löytää uusia elinalueita kaukana entisiltä sijoiltaan. Suden sosiaalisuus sekä reviirivaatimukset kuitenkin rajoittavat susikannan tiheyttä.

Susi elää perheinä, johon kuuluu vanhempien lisäksi näiden eri-ikäisiä jälkeläisiä. Osa susinuorista voi jäädä perheensä luo vielä vuodeksi tai pidemmäksi aikaa. Laumaan Jääneet nuoret sudet eivät lisäänny, vaikka olisivat lisääntymisiän jo saavuttaneet.

Susiperhe elää reviirillä, jota ne puolustavat muita susia vastaan. Reviiri on kooltaan Suomessa noin 1000-1300 neliökilometriä, mutta voi olla tätä suurempikin. Vakaan susipopulaation alueella lähes kaikki reviireiksi sopivat alueet ovat vallattuja, ja tällöin monet nuoret jäävät perheensä luo, sillä vapaata reviiriä on vaikea löytää. Laumat ovat tällöin kooltaan suurempia. Suomessa, jossa susitiheys on alhainen, nuoret lähtevät varhain laumasta perustaakseen oman perheen. Tästä syystä laumat ovat pienempiä kuin vakaan kannan alueella.

Usein sudet asuttavat samoja alueita. Jos joltain alueelta susireviiri tyhjenee, asuttaa uusi susipari pian suurin piirtein saman alueen. Tietty reviiri voikin pysyä asuttuna vuosikymmeniä, vaikka sudet vaihtuvatkin. Reviirikseen ne tarvitsevat riittävän suuren alueen, jossa on riittävästi ravintoa koko vuodeksi myös jälkeläisille. Lisäksi reviirin alueella täytyy olla myös rauhallisia kohtia, joihin sudet voivat vetäytyä päivälevolle sekä pesimään. Useimmiten tällaisia alueita löytyy maakuntien rajaseuduilta.

Populaation kannalta merkityksellisimpiä yksilöitä ovat lisääntyvät sudet. Laumat ja osa pareista on jo vakiinnuttaneet asemansa ja paikkansa ja vain ne tuottavat lisää jälkeläisiä. Yksinomaan susien määrä alueella ei kerro riittävästi susikannan tilasta ja lisääntymispotentiaalista, lisäksi on tunnettava laumojen ja parien määrä. Populaation kannalta näitä tärkeimpiä yksilöitä on vain osa koko yksilömäärästä. Skandinavian populaatiosta on arvioitu, että koko yksilömäärästä lisääntyviä yksilöitä on 20-35 %. Yksinään vaeltavia susia on Suomessa arvioitu olevan noin 15 % kannasta, mutta määrä voi olla paikoin suurempikin, kuten poronhoitoalueella.

Talvella 2014-2015 Luonnonvarakeskus arvioi Suomessa elävän vähintään noin 220-245 sutta. Itä-rajalla elävistä susista Suomen kantaan sisällytetään puolet. Laumoja oli 27 ja pareja 16, ja näiden lisäksi 7 itärajalla elävää laumaa. Kaikki susiparit eivät kuitenkaan todellisuudessa lisäänny, sillä osa kahdestaan liikkuvista susista on samasta laumasta lähteneitä vaeltavia yksilöitä. Lisäksi vakiintuneetkaan laumat eivät joka vuosi onnistu lisääntymisessään.

Suden perimän elinvoimaisuuden kannalta merkitystä on sillä, että koko susipopulaatiosta lisääntymään pääsee vain pieni osa ja vain näiden perimän on mahdollista siirtyä jälkipolville. Etenkin pienen eristyneen populaation ongelmana on sukusiittoisuus. Ongelma on vakava Skandinavian susipopulaatiossa, mutta myös Suomen susien perimän monimuotoisuus on hupenemassa johtuen pienestä susikannasta ja sen eristyneisyydestä. DNA:ta tutkimalla on havaittu, että Suomesta muuttaa enemmän susia Venäjän Karjalaan kuin sieltä tänne. Muuttoliike on kuitenkin kokonaisuudessaan vähäistä, johtuen harvasta susikannasta molemmilla puolilla rajaa.

Skandinavian susien kohdalla on laskettu, että populaatioon tarvitaan kahdesta viiteen lisääntyvää tulokasta kerran sukupolvessa (noin 5 vuoden välein), jotta sukusiitos ei merkittävästi lisääntyisi. Eristyneessä susipopulaatiossa puolestaan täytyisi olla noin 200 sellaista yksilöä, joiden geenejä siirtyy tuleville sukupolville. Näin ollen todellisen yksilömäärän täytyisi olla 800-1000 sutta, jotta merkittävä osa (95 %) geneettisestä monimuotoisuudesta säilyisi seuraavan sadan vuoden aikana.

Elinvoimaisen susipopulaation on arvioitu kestävän noin 30 prosentin poistuman vuosittain. Määrä sisältää niin luontaisesti tai onnettomuuksissa menehtyneet yksilöt kuin ihmisen laillisesti ja laittomasti tappamat yksilöt. Luonnollisestikin kyseessä on vain nyrkkisääntö, jota on tulkittava varovaisuusperiaatteen mukaisesti luonnon hyväksi. Lisäksi susikannan kehitykseen vaikuttaa ratkaisevasti populaation tila sekä kuolleiden yksilöiden ikä, sukupuoli ja lisääntymisbiologinen asema.

Jos tapettu yksilö on lisääntyvä susi, menetetään tuon vuoden suden lisääntymispanos kyseisenä vuonna ja siitä eteenpäin. Lisäksi jos kyseessä on naarassusi, voivat myös edelliskesän pennut menehtyä. Pentujen selviytyminen riippuu siitä, kuinka suuria pennut ovat, onko toinen vanhempi elossa ja kuinka suuri lauma on eli onko laumassa ns. Lapsenhoitajia. Mitä vanhempia pennut ovat ja mitä suurempi lauma on, sitä paremmat edellytykset pennuilla on selvitä emonsa kuolemasta.

Harvan susikannan alueella yhden lisääntyvän yksilön ampunen voi siten johtaa suden paikalliseen sukupuuttoon pentujen menehtyessä ja puolison lähtiessä etsimään uutta susinaarasta. Lauman nuoret sudet voivat ottaa kotireviirin käyttöönsä ja perustaa siihen perheen tai pariutua oman vanhempansa kanssa. Toistuva alfa-susien häirintä vaikuttaa siten, että nuorten yksilöiden vaellusetäisyydet pienenevät ja geenivirta heikkenee entisestään.

Sen sijaan yhden lisääntymättömän suden kuolemasta ei välttämättä ole suurta vaikutusta populaation alueelliseen kehitykseen. Nuorten vaeltavien susien kuolleisuus on joka tapauksessa suurempi kuin aikuisten vakiintuneiden susien. Kuitenkin mitä pidempään suomalainen susipopulaatio on suhteellisen eristyksissä, sitä merkityksellisemmäksi käy millainen susi kuolee.

Lähteet:

1. Mech, L. D. 2007 The Wold The Ecology and Behaviour of an Endangered Species. Evolution 18-21.
2. Matthew, W. D. 1930. The phylogeny of dogs. J. Mammal. 11: 117-38