Suden Historiaa
Kirjoittanut Carina Lintula, Kiril Holmberg ja Millamaria Vaittinen
Suden esihistoria
-- Suomen Susi -opas, Carina Lintula --
Suden evolutiivinen historia ei ole täysin selvillä, mutta monet biologit, kuten arvostettu L. David Mech uskoo, että sekä susi että sen pääasialliset saaliseläimet - isot kaviolliset kasvissyöjät - luultavasti kehittyivät yhteisestä esi-isät, jyrsijätyyppisestä, hyönteisiä syövästä eläimestä. Kun siirrytään eteenpäin aikaan noin 100 miljoonaa vuotta sitten, näistä jyrsijöistä kehittyi ryhmä primitiivisiä lihansyöjiä. Niistä kehittyivät kaikki carnicorit eli lihansyöjät, joita tunnemme tänä päivänä kuten Canis (koiraeläimet) ja Felines (kissaeläimet).
Kuitenkin avain esi-isäsudelle on voinut olla eoseenikauden aikana (54-38 miljoonaa vuotta sitten) elänyt Miacoidea-sukuun kuulunut kärpäntyyppinen eläin. Niiden luiden ja hampaiden fossiilisista löydöksistä ovat asiantuntijat tehneet johtopäätöksiä, että nämä varhaiset esi-isät olivat puissa eläviä, leveillä käpälillä ja tyypillisillä lihansyöjän hampailla varustettuja. Kaksi esimerkkiä näistä eläimistä ovat Pohjois-Amerikassa asunut Hesperocyon ja Euroopassa asunut Cynodictis. Näillä oli pitkät ruumiit ja lyhyet jalat ja ne muistuttivat enemmän kärppää kuin sutta.
Suhteellisen myöhään miacidien evolutiivisessa historiassa kehittyi ensimmäinen canidae, joka oli aito suden alkumuoto. Jotkut tutkijat uskovat, että tämän koiraeläimen alkuperä olisi Pohjois-Amerikassa ja se olisi levinnyt sieltä Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Toiset taas väittävät, että lajin alkuperä olisi ollut Aasiassa. Monet kuitenkin uskovat, että koiraeläimet kehittyivät alun perin Pohjois-Amerikassa ja siirtyivät sieltä Aasiaan ja palasivat sitten takaisin Pohjois-Amerikkaan.
Suden esi-isät kehittyivät paleoseenikauden aikana noin 60 miljoonaa vuotta sitten, koiraeläimet ja kissaeläimet olivat eriytyneet kahdeksi eri suvuksi. Koiraeläimet siirtyivät avoimiin maastoihin, jolloin niiden jalat kehittyivät asteittain pidemmiksi helpottamaan saaliseläimien metsästämistä, ja kissaeläimet taas jäivät metsämaastoihin, jolloin niille kehittyi siihen ympäristöön sopiva saalistusanatomia.
Kalifornian yliopiston tutkija Robert Wayne ehdottaa, että useampi suden tyyppinen koiraeläin olisi kehittynyt yhteisestä esi-isästä noin 2-3miljoonaa vuotta sitten. Ensimmäinen harmaasusi, Canis lupus, ilmestyi luultavasti Euraasiaan joskus aikaisella pleistoseenikaudella noin miljoona vuotta sitten. Noin 750 000 vuotta sitten sen uskotaan siirtyneen Pohjois-Amerikkaan. Hirviösusi Canis dirus, paljon isompi ja painavampi kuin harmaasusi, kehittyi aikaisemmin ja nämä kaksi susilajia elivät rinnan Pohjois-Amerikassa noin 400 000 vuotta. Hirviösuden saaliseläimet kuolivat sukupuuttoon noin 16 000 vuotta sitten ilmastonmuutoksen seurauksena ja möys hirviösusi kuoli sukupuuttoon (Mech, L.D. 2007, The Wolf the Ecology and Behaviour of an Endangered Species. Evolution 18-21.)
Canis lupus sinnitteli ja jatkoi valloittaen uusia ympäristöjä. Lisäksi se sopeutui metsästämään uusia lajeja, luultavasti myös muutamia ihmisapinalajeja. Ihmisten susipelko voi juontaa juurensa tuolta ajalta, mutta todellisuudessa ihmiset eivät ole koskaan sisältyneet suden ruokavalioon tai saaliseläimiin.
Noin 7 000 vuotta sitten harmaasudesta muodostui tärkein lihansyöjäpeto Pohjois-Ammerikassa ja se otti paikkansa ravintoketjun huipulta. Siitä lähtien harmaasuden rooli metsästäjänä on pysynyt samana tähän päivään asti ja sudesta on tullut hyvin joustava selviytyjä.
Busch, R. H., (1998) teoksessaan The Wolf Almanac:
"Ei ole tarkkaa tietoa, koska ihminen ensi kertaa kohtasi suden Pohjois-Amerikassa, mutta yksi vanhimmista arkeologisista kohteista, jossa on sekä suden, että ihmisen jäännöksiä, on The Sandia Cave Las Huertas Canionissa New Mexicossa. Sieltä löytyneiden suden luiden on todettu olevan noin 10 000 vuotta vanhoja."
Susi (Canis lupus), tunnettu myös harmaasutena, kuuluu nisäkkäiden (Mammalia) luokkaan kuuluvaan petoeläinten (Carnivora) ja lihansyöjien lahkoon. Susi on sukua muiden Carnivora-lahkoon kuuluvien eläinten kanssa, kuten mm. Karhut (Ursidae), kissat (Felidae) ja näädät (Mustilidae). Suden oma heimo ovat koiraeläimet (Canidae), johon koirat (Canis-suku) kuuluvat.
Kuten nimestä voi päätellä, Carnicore-lahkoon kuuluvien eläinten erityistuntomerkki liittyy niiden ravintotottumuksiin: pitkät canine- eli kulmahampaat ovat luultavasti niiden paras tuntomerkki. Carnicorien aivot ovat pitkälle kehittyneet ja näitä eläimiä pidetään älykkäämpinä kuin suurinta osaa muiden ryhmien eläimistä (Matthew, W. D. 1930. The phylogeny of dogs. J. Mammal. 11: 117-38.)
Lähteet:
- Mech. L. D. 2007, The Wolf The Ecology and Behaviour of an Endangered Species. Evolution 18-21.
- Matthew, W. D. 1930 The phylogeny of dogs. J. Mammal. 11: 117-38
Susi ja ihminen
-- Kiril Holmberg --
Susi ja ihminen ovat eläneet rinnakkain tuhansien
vuosien ajan. Molemmat ovat metsästäneet samaa riistaa sekä myös hyötyneet
toistensa saaliista, joten sudet asettuivat usein ihmisten läheisyyteen. Tämä
edesauttoi villin suden domestikoitumista, koska ihmiset alkoivat tottua susiin
ja sudet ihmisiin. Tutukimuksissa on todettu, että kesyyntyminen on alkanut
viimeisen jääkauden aikoihin 18 000 - 32 000 vuotta sitten Euroopassa.
Sen ajan metsästäjä-keräilijä ihmiset
ovat todenneet kesyyntyneen suden hyödylliseksi avuksi niin metsästämisessä
kuin turvanakin. Tästä on alkanut suden taival ihmisen parhaaksi ystäväksi
-koiraksi.
Susi kulttuurissa
Ihmisen kulttuurin kehittyessä, susi on saanut
osakseen niin ihailua kuin vihaa. Roomalaisessa legendassa hylätyt ihmislapset Romulus
ja Remus olivat suden kasvattamia.
Tarun mukaan Romulus perusti Rooman ja oli ensimmäinen kuningas.
Useat intiaaniheimot ovat pitäneet susia tärkeänä eläimenä kulttuurilleen ja
seremonioissa susi on ollut tärkeässä roolissa. Susia pidettiin vahvoina ja
rohkeina, sekä taitavina metsästäjinä joiden taitoja sekä rohkeutta jokainen
toivoi itselleen. Intiaanit pitivät susia myös heidän suojelijoinaan ja
opettajinaan.
Susia on palvottu myös keskiajan Japanissa. Maanviljelijät palvoivat susia ja
kantoivat lahjoja pyhätöille ja suden kololle, jotta nämä suojaisivat satoa
viljaa syöviltä eläimiltä, kuten villisioilta ja kauriilta.
Paljon negatiivisempi kuva sudesta on ollut Euroopassa kristinuskon tultua,
useissa vertauksissa sekä tarinoissa susi oli "itse paholainen". Myös tarinat
ihmissusista alkoi levitä ensin Ranskassa ja tarinoiden uskottiin olevan myös
totta.
Susi ja nykyihminen
Teollistumisen myötä aseet kehittyivät, sekä Ihmisten määrä alkoi lisääntyä nopeasti. Tämän seurauksena myös riistaa metsästettiin paljon, jolloin sudesta tuli ihmiselle kilpailija ravinnon suhteen. Riistan vähäinen määrä ajoi sudet etsimään ruokaa muualta, joten yhä useammin sudet alkoivat metsästämään karjaa sekä kotieläimiä. Tästä keskeytyi suurin ongelma ihmisen ja suden yhteiselolle ja asialle oli tehtävä jotain. Ensin eteläisessä Euroopassa, myöhemmin ympäri maailmaa, käytettiin karjan vartiontiin ja suojeluun jalostettuja koiria, eli laumanvartijakoiria. Tämä ei kuitenkaan kaikille riittänyt joten useat valtiot päättivät tarjota sudesta tapporahaa tai määräsivät virastot levittämään myrkkyä. Tämä johti systemaattiseen hävitykseen ja susia tapettiin 1800 -luvun lopussa niin runsaasti, ettei 1900 -luvun alkuvuosikymmeninä susia enää ollut kuin harvoissa paikoissa. Suomessa susi oli ilmeisesti täysin sukupuutossa 1920 -luvulla. Susia sai metsästää rajattomasti 1970-luvulle asti, jolloin alettiin ymmärtämään luonnon itseisarvoa sekä lajien tasapainoa. Suden pyyntiä alettiin hiljalleen rajoittamaan sen perusteella, paljonko yksilöitä arveltiin olevan. Myös pyyntitapoja rajoitettiin ja osa ansoista kiellettiin.
2000 -luvulla lähes jokaisessa maassa on rajoituksia suden metsästykseen.
Yhdysvalloissa rajoitukset ovat osavaltiokohtaisia ja Venäjällä sudesta
maksetaan edelleen tapporahaa. Tästä syystä Venäjän Karjalassa on enää n.
300-400 yksilöä, joten dispersoivia susia ei enää tule juuri ollenkaan Suomen
puolelle.
Vaikka teknologia on kehittynyt ja keinot karjan sekä kotieläinten suojaamiseen
on olemassa, useasti kohdataan samoja ongelmia ihmisen ja suden yhteiselossa
kuin sata vuotta sitten. Vanhat kansantarinat, joissa susi on pahan roolissa,
ovat edelleen monien ihmisten mielessä nykyisen tutkimustiedon sijaan. Ennakkoluulojen
johdosta tämä on vaikeuttanut huomattavasti uusien keinojen käyttöönoton.
Nyt ja tulevaisuudessa
Menestystarinoita monen susialueella toimivan tilallisen kohdalta löytyy jo nykypäivänä, kuinka voi turvallisesti harjoittaa elinkeinoaan ja silti sudet saavat pitää henkensä. Laumanvartijakoirat ovat yleistymässä, kuten myös petoaidat. Yleinen ilmapiiri on kuitenkin susivastainen, joten todennäköisesti lähivuosina ei ole suurta parannusta tiedossa. Tiedon puute ruokkii ennakkoluuloja sekä vanhan kansan susitarinoita. Susista kuitenkin puhutaan enemmän ja ihmisten on helppo otta asioista selvää, toisin kuin sata vuotta sitten. Mitä enemmän ihminen tietää sudesta, sen vähemmän sutta pelkää.
Lähteet:
Suden domestikoituminen koiraksi
(Canis lupus familiaris)
Koiran lähimmät sukulaiset jaetaan kolmeen susilajiin, kolmeen sakaalilajiin ja yhteen kojoottilajiin. Geenitutkimukset todistavat, että nykyiset koirat polveutuvat sudesta. Koiran DNA:ssa on korkeintaan 12 poikkeamaa suden perintötekijöistä, kun sakaalin ja kojootin perimässä vastaavia eroavaisuuksia oli yli kaksi kertaa enemmän. DNA:n perusteella kaikki koirarodut ovat vain prosentin etäisyydellä sudesta. Vertailun vuoksi esimerkiksi kojootti ja sakaali ovat perimältään kuuden prosentin etäisyydellä sudesta (Lähde 1)
Maaliskuussa 2010 julkaistiin yhdysvaltalaisen tutkijaryhmän tutkimus (Robert Waine, UCLA), jonka mukaan pienikokoiset koirat ovat lähtöisin Lähi-idän harmaasusista, jotka on kesytetty siellä runsaat 12 000 vuotta sitten. Johtopäätös perustuu tietyn geenin, IGF1:n muunnosten esiintymiseen eri koiraroduissa ja eri puolilla maailmaa elävissä susissa ja muissa koiraeläimissä (Lähde2 ja 3). Tuoreen tutkimuksen mukaan ihminen ja koira olivat kumppaneita jo paljon ennen kuin esi-isämme asettuivat asumaan kyliin ja aikoivat viljellä kasveja noin 10 000vuotta sitten. Siperiassa, Taimyrin niemimaan tundralta löydettiin antiikin suden luu, joka on geneettinen todiste siitä, että sudet ja koirat eriytyivät vähintään 27 000 vuotta sitten. Tutkimuksen johtava tutkijan, Pontus Skoglundin, mukaan tämä löytö avaa mahdollisuuden uudelle teorialle, että vaikka suden ja koiran eriytyminen ei olekaan sama asia kuin koiran kesyyntyminen, kesyyntyminen olisi kuitenkin tapahtunut huomattavasti aikaisemmin kuin tähän asti on luultu. Aiemmin tutkijat ovat uskoneet suden domestikoituneen koiraksi aikaisintaan 16 000 vuotta sitten.
Vaikka 35 000 vuotta sitten tundralla vaeltanut esihistoriallinen Siperian susi onkin kuollut sukupuuttoon, niin Skoglundin mukaan siperianhuskyilla on erityinen geneettinen yhteys tähän esihistorialliseen suteen. Myös grönlanninkoira, Kiinan Sharpei ja suomenpystykorva kantavat tämän muinaisen suden DNA:ta ja tutkijat aikovat tukia näiden geenien tehtävää (Lähde 4)
Aikaisemmin tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että susi olisi domestikoitunut koiraksi suoraan harmaasudesta. Nykyään, kautta geenisten tutkintalinjojen, tutkijat uskovat suoran linjan sijaan koirien ja susien jakavan yhteisen esi-isän. Suden ja koiran esi-isä oli esihistoriallinen susi, joka eli Euroopassa tai Aasiassa. Riippuen eri tutkimuksista, tämä esihistoriallinen susi eli 9 000-34 000 vuotta sitten. (Useista esihistoriallisten susien alalajeja kuoli sukupuuttoon n. 10 000 vuotta sitten samaan aikaan lukuisten muiden eläinlajien kanssa.) Kukaan ei edelleenkään tiedä, millaisesta sudesta ovat syntyneet kaikki nämä hämmästyttävät koirarodut, joita nykyisin elää (Lähde 4).
Geneettiset erot koiraeläinten suvun lajien välillä ovat pienempiä kuin erot eri ihmisyksilöiden välillä (Lähde 2). Dna-tutkimuksissa on pystytty selvittämään, että sudella ja koiralla on samat geenit, mutta koiralla eri geenit ovat aktiivisia (Lähde 5). Koira ja sen luonnonvastaiset sukulaiset pystyvät yhä lisääntymään keskenään. Ympäristö ei ole koskaan ajanut koiraeläimiä oikeaan lajiutumiseen. Niiden kannat eivät ole täysin eristyksissä toisistaan, ja hidasta geeninvaihtoa kantojen välillä tapahtuu koko ajan (Lähde 6).
Fyysisiä eroja sudessa ja koirassa
Suden ja koiran kallot poikkeavat merkittävästi toisistaan. Koiran kallo on suden kalloa pienempi. Myös suurien koirarotujen kallot ovat samanpainoiseen suteen verrattuna noin viidenneksen pienemmät. Koiralla on myös 10 % pienemmät aivot kuin sudella. Vaikka susien ja koirien aivot kehittyvätkin samaa tahtia, niin koirilla aivojen kehitys pysähtyy aiemmin kuin susilla ja tämä selittääkin monia käyttäytymiseroja lajien välillä (Lähde 6).
Susilla ja koirilla on sama määrä hampaita, mutta sudella on isommat hampaat kuin koiralla (Lähde 2). Koiran hampaisto ja purenta ovat heikommin kehittyneet kuin suden (Lähde 2). Koiran kuono-osa on lyhyempi ja paksumpi kuin sudella (Lähde 2). Sudella on pystykorvat, mutta koirilla korvat on pystyt, lurpat tai jotain siltä väliltä (Lähde 2). Koiralla on paksumpi iho kuin sudella (Lähde 6). Koiran ja suden ruoansulatuksessa on eroja. Koira kykenee mm. hyödyntämään paremmin viljatuotteita ja ihmisten ruoantähteitä (Lähde 5).
Suden ja koiran käyttäytymiserot
Molempien lajien elekieli on hyvin samanlainen ja se muodostuu sekä synnynnäisesti, että opitusta käytöksestä ja on hyvin samankaltainen (Lähde 7). Sudenpentujen sosiaalisaatiokausi on 2-3 viikon iässä jo lopuillaan, kun taas koirilla se alkaa vasta kolmiviikkoisena jatkuen 12-16 viikon ikään saakka. Näin ollen koiranpennuilla on runsaasti aikaa sosialisoitua niin ihmisten kuin toisten koirienkin kanssa (Lähde 7). Suden- ja koiranpentujen herkän kauden eriaikaisuus ja kesto selittävät monia eroja näiden kahden eläinlajin käyttäytymisessä (Lähde 7).
Susi ei koskaan, vaikka olisi ikänsä elänyt ihmisten kanssa, hae samalla tavalla ihmisen kontaktia ongelmaratkaisutilanteissa kuten koira. Koira seuraa ihmisen katsetta, susi ei. Eroavaisuuksia löytyy myös mm. ääntelyssä ja metsästyskäyttäytymisessä. Koirien kouluttaminen on helpompaa kuin susien, koska koirat hakevat synnynnäisesti enemmän ihmisen huomiota. Koirat myös kestävät erilaisia ympäristöjä paremmin kuin sudet. Koirilla on myös kyky sopeutua muutoksiin myös aikuisena, koska koirien reagointi on vähäisempää kuin susilla. Nimenomaan vähäinen reagointi mahdollistaa koiran jatkuvan yhteiselon ihmisen rinnalla. Sudella sen sijaan on enemmän käyttäytymismalleja kuin koiralla. Susilla ilmenee myös sellaisia käyttäytymisketjuja, joita koirilla ei ilmene ainakaan täydellisinä (Lähde 7).
Koiran katsotaan olevan kehityksessä noin 4 kuukauden ikäisen sudenpennun tasolla. Tämäkin selittää osaltaan monia koiran ja suden käyttäytymiseen liittyviä eroja. Koiraurokset voivat astua ympärivuotisesti, mutta taas susiuroksista vain lauman lisääntyvä yksilö (ennen alfayksilö) jatkaa sukua. Lajien lisääntymiskäyttäytymisen erilaisuuteen vaikuttavat varsinkin ympäristöolosuhteet; susi elää laumassa, jonka muodostaa lisääntyvä pari (ennen alfapari) ja näiden jälkeläiset, koiran taas on sopeuruttava eloon ihmisen kanssa ja ihmisen ehdoilla. Koiranartut saavat juoksun kaksi kertaa vuodessa, mutta susinaaras vain kerran vuodessa ja tuolloinkin susinaaras kelpuuttaa lisääntymiskumppanikseen vain parinsa eli lauman lisääntyvän uroksen (Lähde 7).
Koirat ovat leikkisämpiä kuin sudet. Koiran metsästyskäyttäytyminenkään ei yleensä ole täydellistä. Susien elekieli on hienovaraisempaa kuin koirilla ja sitä myös tulkitaan tarkasti. Susien tarkan viestien tulkinnan ansiosta sudet tappelevat keskenään vähemmän kuin koirat. Alistuvaa sutta ei yleensä purra. Koirien välisiä käyttäytymismuotoja on taas useita erilaisia. Koirat myös hakevat ihmisiltä opastusta, kuten sudenpennut hakevat emoiltaan (Lähde 7).
Suden eskaloituminen koiraksi - miksi sudet ovat ikuisesti villieläimiä ja koirat kesytettyjä?
Suden kouluttaminen on vaikeaa, koska susi ei koskaan menetä villiä luonnettaan. Evoluutiobiologi Kathryn Lord Massachusettsin yliopistolta kollegoineen huomasi ensimmäisenä sudenpentujen olevan vielä sokeita ja kuuroja alkaessaan kävellä ja tutkia ympäristöään kahden viikon ikäisinä. Kathryn Lord sanoi lehdistötiedotteessaan, että tieto oli ihan uutta susitieteessä ja on erittäin jännittävää, että sokeat ja kuurot sudenpennut luottavat aluksi ensisijaisesti hajuaistiinsa. Hän kertoi, että kun pennut alkavat kuulla, ne pelkäävät ääniä aluksi. Hän myös lisäsi, että pentujen alkaessa nähdä, ne pelkäävät aluksi myös visuaalisia ärsykkeitä. Kun uudet aistit alkavat toimia, sudenpennut kokevat vielä uuden kierroksen jännittäviä kokemuksia. Koiranpennut sen sijaan alkavat kerätä näitä varhaisia kokemuksia ja kävellä vasta, kun kaikki kolme aistia, haju, kuulo ja näkö jo toimivat. Pelon sijaan koiranpennut tuntuvat rakastavan kaikkea ja haluavat jopa etsiä uusia seikkailuja. Lord totesi, että on hätkädyttävää huomata miten erilaisia suden- ja koiranpennut ovat tuossa varhaisessa iässä, vaikka ne ovat geneettisesti niin lähellä toisiaan. Kaksiviikkoiset koiranpennut ovat vielä hyvin avuttomia palleroita, koska ne eivät pysty vielä edes nousemaan jaloilleen. Sudenpennut sen sijaan tutkivat uutta ympäristöään aktiivisesti ja niiden kävely on jo voimakasta ja hyvin koordinoitua ja pennut alkavat jo kiivetä pienin askelin jopa kukkuloita (Lähde 3 ja 9)
Sudenpennuilla tämä vaikuttaa kompromissilta valmiudessa maailman kohtaamisen ja pelon sekä vastenmielisyyden välillä. Koiranpennuilla on yleensä helpompaa, koska ne ovat yhteydessä ihmisiin ja saavat helpomman, suojatun alun elämälleen. Koiranpennuilla on aikaa kasvaa ja kehittyä turvallisessa hoidossa. Sudenpennuilla on taas oltavat luonnossa mahdollisimman nopeasti valmiudet paeta saalistajia ja vältellä muita mahdollisia uhkia. Lord tiimeineen teki tämän johtopäätöksen tutkittuaan seitsemää sudenpentua ja 43 koiranpentua perheineen sekä uusia hajuja, ääniä ja visuaalisia ärsykkeitä (Lähde 3 ja 9).
Mutta miksi sudenpennut, koiranpennut ja aikuiset näissä kahdessa lajissa käyttäytyvät niin eri tavalla kun geenit ovat niin samanlaiset? Lord selittää, että geenitasolla ero ei ole itse geenissä vaan siinä onko geeni käytössä. Tutkimustulokset auttavat selvittämään, miksi 4-8 viikkoisen koiranpennun opettaminen sosiaaliseksi ihmisen tai hevosen kanssa vie vain 90 minuuttia ja tämän jälkeen koiranpentu ei enää pelkää ihmistä tai mitään muutakaan, mihin pentu on totutettu. Sudenpennulla pelon vähentämiseen tarvitaan 24 tuntia sosiaalistamista ennen kolmen viikon ikää ja silloinkaan on mahdotonta päästä samoihin tuloksiin kuin jonkin verran vanhemman koiranpennun kanssa.
Lähteet:
- Robert Wayne: The Transformation of Wolf to Dog - UCTv
- www.tunturisusi.com/koira.htm
- Dog History - How and Why Dogs were Domesticated
- Ancient Wolf DNA Could Solve Dog Origin Mystery
- https://kesykoira.worldpress.com/sudesta-koiraksi/
- https://fi.wikipedia.org/wiki/Koira
- Hare & Tomasello 2005, Miklôsi 2003: Osoitus- ja katsekokeet
- https://planeetanihmeet.wordpress.com/2010/09/23/kun-sudesta-tuli-koira/
- https://www.whitewoldpack.com/2015/10/why-wolves-are-forever-wild-and-dogs.htm